Seison tuulessa
Maailma kuin vene vie minua eteenpäin

Minä olen purjeet

kuin kostea aamu-usva minä olen
iholla
jos tuntee, jos näkee hetken
hämärtyneet rajat

märkiä pisaroita takilla, pois ravisteltuja
jos ei katso läpi

Aamuyön valkea, helppo usva

Kauas ei näe

Lähelle vain, silmiin

ihan kohta en jaksa enää

tämä ei ole runo vaan jonkinlainen ymmärrys siitä, että rakkautta ei voi ansaita
että rakkaus ei ole mikään palkinto jonka saa täytetystä ehdosta, suoritetusta velvollisuudesta

että joko minä annan ja vastaanotan itselleni sen syvän välittämisen ja lämmön jota varten minä olen olemassa, joka on minun yksi ja ainut oikea taitoni,
tai sitten en ollenkaan

ja koska kukaan ei tule rakastamaan minua sellaisena kuin minä olen, sehän se on, se ydin, se keskus, hirttoköysi
minun on kyettävä siihen itse

on uitava itseäni vastaan, ja jossain sukelluksen kohdassa kohdattava omat käsivarret, vain pienemmät, nuoremmat, hauraammat

siksi vain, että on
on luotettava